Mitä merkitystä useamman äidinkielen rekisteröimisellä on?

Suomessa voi virallisesti olla vain yksikielinen, vaikka suuri osa Suomessa asuvista ihmisistä käyttää useampia kieliä päivittäin, elää monikielistä arkea ja identifioituu kaksi- tai monikieliseksi. Heidän on useimmiten helppo ymmärtää, miksi useamman kuin yhden äidinkielen rekisteröimismahdollisuus on tervetullut muutos nykyiseen käytäntöön, etenkin jos he ovat joutuneet tilanteeseen, missä valinta useamman äidinkielen välillä on sattunut omalle kohdalle. Asiat kun tulevat usein merkitykselliseksi vasta omien kokemusten kautta.

Tämän huomasin konkreettisesti myös omassa elämässä. Olin juuri palannut kotiin kansalaisaloitteen julkaisutilaisuudesta, jossa olin puhumassa useamman äidinkielen rekisteröimisen merkityksestä kahden kulttuurin perheiden näkökulmasta. Kaksikielisen perheen äitinä valinta kahden äidinkielen välillä on tullut eteen useasti lasten tietoja ja lomakkeita täyttäessä. Samaisena iltana kotiin palasi kuitenkin myös erittäin tuohtunut nuori. Koulussa oli harjoiteltu lukiohakemusten täyttämistä ja lomakkeeseen oli valittava yksi äidinkieli. Nuori ei kertomuksensa mukaan halunnut tai osannut tätä valintaa tehdä, sillä hänellä on kaksi yhtä tärkeää kieltä, jotka molemmat ovat merkityksellisiä ja osa hänen identiteettiään.

Jäimme nuoren kanssa epätietoisuuteen siitä, mihin kaikkeen lomakkeeseen merkattu kieli vaikuttaa. Jos hän valitsee suomen kielen, eikö hänen toisen äidinkielen taitoaan huomioida mitenkään ja joutuukohan hän aloittamaan sen opiskelun lukiossa alkeista? Entä saisiko siitä mahdollisesti jotakin lisäpisteitä tietyissä lukioissa, että puhuu äidinkielenään ns. vierasta kieltä? Entä, jos hän valitseekin ”vieraan kielen” äidinkielekseen? Pääseekö hän silloin sisälle haluamaansa lukioon tai joutuuko hän todistelemaan suomen kielen taitojaan? Onko lomakkeeseen pakko merkata se kieli, joka on virallisesti rekisterissä merkattu äidinkieleksi? Näihin kysymyksiin ilmeisesti opinto-ohjaajakaan ei ollut tyhjentävästi osannut vastata, enkä valitettavasti osaa minäkään. Yhtenä ongelmana on se, että kukaan ei tunnu oikein täysin tietävän, mihin ja miten virallisesti rekisterissä olevaa äidinkielitietoa käytetään.

Olen työskennellyt asian parissa enemmän ja vähemmän jo pitkään ja puhunut siitä paljon myös kotona ja varmasti myös lasteni kuullen. Silti asia tuli merkitykselliseksi lapselleni vasta hänen oman valintansa edessä. Jos Suomessa voisi virallisesti rekisteröidä haluamansa äidinkielet, ei tätä valintaa tarvitsisi kenenkään tehdä, eikä tarvitsisi pohtia sitä, onko tehnyt itselleen edullisimman valinnan vai kenties erehdyksen, jolla voi olla yllättäviäkin seurauksia.

Tanja Del Angel

Perhe- ja parisuhdetyön suunnittelija, Familia ry